Se, että jotkut kalalajit pystyvät munimaan useita miljoonia munia yhdessä kutuessa, tunnetaan yleisesti. Mutta miksi tarvitaan niin valtava määrä kaviaaria?
Useimmat kalalajit eivät rasita itseään huolehtimalla jälkeläisistään. Naiset ovat kerääntyneet kutualueelle vain vapauttamalla munansa veteen, ja urokset hedelmöittävät ne. Tämän seurauksena elossa olevien toukkien prosenttiosuus on merkityksetön. Kaikista naisilla munetuista munista vain 3–4: llä on mahdollisuus muuttua aikuisiksi kaloiksi. Alkioista tulee aikuisten kalojen ruokia, ne kuolevat hapen puutteen vuoksi, munat kuivuvat laskuveden aikana. Toukat usein heittävät maihin aallot.
On selvää, että tällä lähestymistavalla tarvitaan valtava määrä kutettuja munia kalakannan säilyttämiseksi. Monni ja hauki pystyvät munimaan 100 tuhatta munaa kutun aikana, lahna - 250 tuhatta. Burbot munii jopa viisi ja turskaa jopa yhdeksän miljoonaa munaa kerrallaan.
Jotta kalojen munilla, jotka eivät välitä jälkeläisistään, olisi mahdollisuus selviytyä, ne mukautuvat tietyllä tavalla ympäristöön. Useimmissa nopeasti virtaavissa kutevissa kaloissa munat ovat tahmeat. Tämä antaa toukkien tarttua kiviin, kasveihin tai maaperään, mikä antaa niiden pysyä vesiympäristössä.
Vain harvat kalalajit huolehtivat jälkeläisistään. Lisäksi yleensä miehet, ei naiset, täyttävät vanhempien velvollisuutensa.
Jotkut urokset tekevät erityisiä reikiä pohjaan ja kutsuvat naisia munimaan niihin. Sen jälkeen he vartioivat jälkeläisiä huolellisesti, kunnes toukat kuoriutuvat. Miehet puhaltavat evät muniin, poistavat pentueen ja kuolleet munat.
Muissa kalalajeissa urokset menevät vieläkin pidemmälle - he rakentavat todellisia pesiä kuoriin, rakoihin ja pieniin luoliin. Joissakin roduissa urokset yksinkertaisesti varastoivat munia suuhunsa.
Tämän huolen vuoksi elossa olevien poikasien määrä on melko suuri. Siksi juuri tämän tyyppiset kalat eivät eroa toisistaan erityisen hedelmällisyydessä - ne voivat munia kymmenistä satoihin munia kerrallaan.
